True Detectiven ensimmäinen kausi tuli päätökseensä Ylellä. Jaksoinpa pitkästä aikaa katsoa amerikkalaisen tv-sarjan kokonaisen tuotantokauden, joskin tämähän olikin vain kahdeksan jaksoa pitkä. #
Ei tämäkään täysin ongelmatonta ollut, varsinkin alkupään jaksoissa kehiteltiin minusta liiaksi hahmoja varsinaisen juonisubstanssin kustannuksella. Pidin kuitenkin vahvasti Twin Peaks -vaikutteisen tunnelman lisäksi Cohlen hahmosta, paljolti varmaankin meitä yhdistävän nihilismin takia, mutta vähintään yhtä paljon Matthew McConaugheyn vaikuttavan heittäytymisen takia. Woody Harrelsonin Hart muodosti ihan hyvän vastapainon, mutta sellaiseksi Cohle-hahmon tunkiksi Hart kyllä sitten aika pitkälti harmi kyllä jäikin. Cohlen Teräsmies-elkeet olivat minusta loppujen lopuksi kokonaisuutta tarkastellen liikaa, ehkäpä juuri se hänen fyysistenkin voimien ylivoimaisuutensa olisi Hartille siirrettynä sopivasti tasapainottanut kaksikkoa. #
Pystyin jopa pitämään toisista ehkä korniltakin vaikuttaneesta Cohlen uskonnollisesta kokemuksesta lopussa. Ei se siihen saakka rakennettua hahmoa romauttanut, koska Cohle esitettiin jopa tuostakin kokemuksesta sen menetyksen takia (ainakin tällä hetkellä) kärsivänä. Miehen kaikkien kiduttavien kokemusten jälkeen soin hänelle katsojana ihan mielelläni edes sen mahdollisuuden, että myöhemmin voi saada kokemuksestaan pisaran kuvitteellista lohtua. #
Sarjan tunnusjakso oli myös tyylikkäin tähän mennessä missään tv-sarjassa näkemäni. Suosikkikohtiani ovat se kun vajaamielinen uskovainen hihhuloi (0:26), piikkikorot pyllyä vasten (0:38) (no hei, kukapa siitä ei tykkäisi?), eritasoliittymä Harrelsonin naamalla (0:50) (myös kappaleen dramaattisin kohta on siinä, mutta pelkkä visuaalikin riittäisi tähän luettelopaikkaan) sekä otsikon päälle ristiksi sulkeutuva (krematorion?) luukku (0:79). #
Yhdysvaltain etelärannikon suometsikkömaisemat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Samaan hengenvetoon täytyy myös todeta, että kokisin aivan mieletöntä kammoa, jos siellä joutuisin vierailemaan. En suoranaisesti pelkäisi niinkään stereotyyppisiä mielenvikaisia Syvä joki -juntteja pahoine aikeineen, vaan jotenkin se pusikon määrä siellä näyttää kuvissa aina niin mielettömältä, että siinä on vähän jotain samaa olemattomaksitekevää kuin ulkoavaruuteen avuttomana leijumisessa. Jos siellä tulisi äitiä ikävä, ei sieltä pääsisi pois päiväkausiin. #
Ja lisäksi sitten vielä se, mitä Sherlock Holmes sanoi Watsonille: ”Sinä katsot noita taloja ja näet kauneutta. Minä mietin vain, miten eristyksissä ne ovat. Täällä voi tehdä rikoksia saamatta rangaistusta. […] Minussa ne herättävät kauhua. Kokemukseni perusteella uskon, ettei Lontoon pimeimmillä kujillakaan tehdä sellaista syntiä kuin aurinkoisella maaseudulla.” (Sherlock Holmesin seikkailut -tv-sarjan jakso ”Kartanon salaisuus”, suom. Riitta Pesola.) #