Olen monesti tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole kyennyt olemaan henkisenä tukena kunnolla enää kellekään, vaan päinvastoin aina kuormittamassa muita omalla tilanteellani. Jälkimmäistä en missään tapauksessa ole tehnyt tahallani, vaan olen sitä välttääkseni päinvastoin pyrkinyt sulkeutumaan tilanteestani kaikkialla muualla kuin täällä blogissa. Blogissa voin avautua, koska täällä jakamaani kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan, toisin kuin puhuttaessa. #

Jotkut ovat silti kai menneinä vuosina kokeneet saaneensa minulta tukea. Hekin järkyttyisivät, jos näkisivät miten huteraa se on oikeasti minun puoleltani ollut. Tarjoamani olkapää on pahvikuva, jota yritän pidellä pystyssä rukoillen epätoivoisesti, että illuusio kestäisi vielä yhden sekunnin, ja vielä yhden, ja vielä yhden… #

Totuus on, että minulla itselläni ei ole mitään kiinteää jalkojeni alla. (Totuus on, ettei kellään ole, mutta sellaisia on, jotka ovat polkeneet tyhjyyden altaan riittävän tiiviiksi, että voivat nojautua siihen.) #

Se tuntuu kipeältä, koska minuun on ohjelmoitu edellytys olla ehdottomasti vailla omia tarpeita. Sen suhteen minulla on itselleni kolme luokittelua: apua antamaan kykenevä, neutraali, ja apua tarvitseva. Vähimmäisedellytys kelvatakseni itselleni on olla neutraali, mieluummin on kyettävä antamaan, ja missään nimessä ei saa olla tarvitseva. Jos olen tarvitseva, tunnen syöväni maailman rajallisia resursseja, ja se aiheuttaa ahdistusta, koska pelkään niiden resurssien loppuvan, ja maailman sen jälkeen tuhoutuvan. (”Maailma” tässä lienee yleistynyt versio ”kokemukseni lapsuudenperheestä” -maailmasta. Siellä tuokin edellytysrakennelma on tietysti syntynyt.) #

Tämäkin vaatimus kohdistuu pelkästään itseeni: en edellytä toisilta tarpeiden suhteen mitään kelpuuttaakseni heidät. En kai loppujen lopuksi edellytä toisilta yhtään mitään muuta kuin jonkinlaista perusinhimillisyyttä… tai ehkä sittenkin asteen verran perustasoa isompaa. Jotain sellaista, millaiseksi kuvittelen itäaasialaisen suhtautumisen kanssaihmisiin kanssakäyntitilanteissa. Sellaisen tarkoituksellisen ja tietyllä tapaa teeskennellyn itsen alentamisen verrattuna siihen, mitä tilanne varsinaisesti edellyttäisi, ja johon toisen kuuluu vastata samalla tavalla alentumalla. Vasta sen jälkeen voidaan aloittaa varsinaiset tunnustelut kulloinkin käsillä olevasta asiasta. (Se on ihan paska kättelyprotokolla, mutta sekin on osa ohjelmointiani.) #

Se, etten ole kyennyt vastaamaan toisten tarvitsevuuteen, ei siis ole johtunut siitä, etten ole pitänyt heidän tarvitsevuuttaan oikeutettuna, enkä ole torjunut heiltä apuani sen tarvitsevuuden tuomittavuudesta. Kykenemättömyyteni on ollut vain sitä itseään, kyvyttömyyttä. Tyhjästä on paha nyhjäistä. #