Nousin 5.11. Ei väsyttänyt kovin paljon. #

Kävelin salille. Tein selänojennukset, reidenkoukistukset puolittain, vinoprässiä puolittain, pohkeet hackissa, ja lopuksi kolmisen varttia lihashuoltoa. #

Kävelin kotiin. Söin päivällisen. Pötköttelin, luin päivitykset, täyttelin nonogrammeja. #

Kävin kävelyllä, Hietasaarenkierroksen kautta Kontissa ja Limingantullin Prismassa. +2 °, navakka lounaistuuli. #

Prismasta ostin Osramin G4-ledipakkauksen. Airamin halogeeneihin verrattuna hinnaltaan 4,5-kertainen ja lumeneita kolmannes vähemmän, mutta toisaalta watteja vain kymmenesosa halogeenin tehosta, ja keskimääräinen käyttöikä 7,5-kertainen (15 000 h vs. halogeenin 2000). #

Ei se edellinen halogeeni kyllä varmaan läheskään 2000 tuntia kestänyt, kun siihen päästäkseen sen olisi pitänyt olla päällä keskimäärin 2 tuntia päivässä. Mutta jos olikin, niin jos tuo LED kestää sen lupaamansa 15 000 h, niin sitä ei tarvitse vaihtaa 20 vuoteen. #

Kotiin palattuani levitin pyyhkeen vessan lavuaarin päälle (vahingosta viisastuneena) ja sitten asensin polttimon paikalleen. Sen verran halogeenia isompi möhkäle, että sumennin ei mahtunut sen kanssa paikalleen, mutta aivan sama. #

Kävin suihkussa. Söin viimeisen satsin viimeviikkoista porkkanpapukalaa. #

Kirjoittelin tätä. #

Kolme viimeksi loppuun kuuntelemaani podcast-sarjaa lyhyesti: #

• The […] Deaths of Barry and Honey Sherman: ihan ok. Tapauksen ratkaisu ei tässä ollut aikeenakaan, vaan ”what kind of life do you have to live that when you’re found dead, there are multiple theories, including some involving your own family?”, ja vastauksia siihen mielestäni ihan hyvin etsittiin. #

• Murder in Boston: tämäkään ei ollut aiheena olleen tapauksen tutkintaa (koska siinä ei paljoa tutkittavaa ole jäljellä), vaan tapausta käytettiin lähtökohtana (USA:lle tyypillisten) yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkiskeluun, sisältäen myös vanhan median itsetutkiskelua. Ihan jees, kun ei tässäkään sen suhteen ollut turhaa kuulijan harhautusta. #

  En ollut tuosta psykopaattitapauksesta aiemmin kuullutkaan, paitsi Marky Markin kappaleessa, ja mahdollisesti Hälytys 911:ssä. #

  Toimittaja-kertojan intonaatio oli aika puuduttava; vähän kuin luennoivalla opettajalla. Sen kummempaa kritisoitavaa ei mieleen jäänyt, eikä kyllä kehuttavaakaan. #

• Freeway Phantom: tämä oli näistä isoin pettymys — etenkin, kun tämä oli Tenderfootin tuotantoa, jollaiselta olen tottunut odottamaan paljon parempaa. Mitään omaperäistä tutkimusta ei lopulta tehty ollenkaan, vaikka matkan varrella sellaisesta vahvasti vihjailtiin. Rahaa oli heitetty uuteen profilointiin, ja palkkion tuplaamiseen, ja siinä kaikki. #

  Tokihan tapaus on jo 50 vuotta vanha, mutta tekijöillä oli tässä, jumalauta, pääsy alkuperäisiä tutkimuksia tehneiden poliisien juttusille, ja tiedostoihin, mitä useimmilla, paljon tätä syvemmilläkään tutkimuspodcasteilla ei ole ollut. Pari viimeistä jaksoa yritettiin vetää laajemman yhteiskunnallisen ongelman suuntaan, ja puolivillaiseksi sekin jäi. #

  Ainut valopilkku oli Romaine Jenkins, jonka ympärille koko jutun olisi voinut kehystää paljon vahvemmin. Todellinen badass, josta voisi ihan hyvin tehdä fiktio-tv:täkin. Valtaosa sisällöstä oli suoraan häneltä peräisin, ja olisi siksi ollut minusta kohtuullista tehdä hänestä avoimesti sarjan tähti. #

  Ensimmäistä jaksoa kuunnellessani ihmettelin, että miksikähän Makeup and Vanity Setin musiikkia ei tässä ole käytetty, niin kuin tavallisesti, mutta kyllä se taas siellä lopussa nimettiin, joten mitä ihmettä sen kanssa oikein on miksauspöydällä tehty? Ihan kuin jotain geneeristä hissimusaa, se vähä mitä kuului, ja enimmäkseen niin hiljaista kuin joku lowercase. #