Nousin 7.24. Ei väsyttänyt juurikaan. #

Panin kuudenkympin pyykit pyörimään. Tyhjensin pyykkitelineen. #

Keitin potut ja keitin ja pakastin riisipuuron. Ladoin puurorasioille vahingossa (H-kirjaimella merkkaamani) hirssipuurokannet. #

Söin aamupuuron. Paistoin kaalipapupalat. #

Ripustin pyykit. #

Pesin rasvasuotimen. #

Iltapäivällä saunoin. Se poislukien koodasin koko päivän. #

Katselin tässä viime viikkojen aikana Hercule Poirotin kaikki jaksot ensimmäisestä viimeiseen. Vaikka kaikista olikin jotain muistikuvia, niin enimmässä osassa en enää muistanut loppuratkaisua. Eikä muistaminenkaan haitannut niiden katselua, joista muistin. #

Alkupään alle tunnin mittaiset jaksot menivät ihan hujauksessa. Tuntui, että tapaus oli hädin tuskin saatu pohjustettua, kun jo syöksyttiin loppuratkaisuun. Loppupään puolitoistatuntiset sen sijaan jaoin kahdelle illalle, kun mitään niin pitkää en yleensä jaksa katsella. Vain yhdessä jaksossa olin puolivälin kohdalla niin tarinaan uppoutunut, etten huomannut keskeyttää. (En muista mikä jakso se oli, mutta ehkä joku 11. tai 12. kauden jaksoista.) #

Parhaimmaksi jaksoksi kaikista valitsisin Idän pikajunan arvoituksen. Siinä viimein onnistuttiin tavoittamaan se realismivivahteinen karheus, johon sitä edellisissä 2000-luvun jaksoissa jo selvästi pyrittiin. #

Sanoin realismivivahteinen enkä realistinen, sillä itse tapauksen yksityiskohdat tekivät jaksosta kuitenkin samanaikaisesti vahvasti fiktiota. Ehkä siksi pidinkin siitä: realistiset yksityiskohdat fantasiamaailmassa on sopiva tasapaino. Poirot’n hahmo on sen verran epärealistinen, ettei sillä mitenkään voi mielestäni tehdä puhtaasti realistista. #

Poirot’n uskonnollisuuskin, johon minun pitäisi ehkä periaatteessa suhtautua hyvin nuivasti, vaikuttaa jakson sisäisessä maailmassa hyvin luontevalta (vaikka sarjan jatkumossa tuleekin aika tyhjästä, ja jakson jälkeen taas häipyy taka-alalle päätösjaksoon saakka). #