Voisin poiketa töistä ei kirjoiteta -käytännöstäni sen verran, että kehaisen työtovereitani. Muut siellä ovat enimmäkseen minua selvästi nuorempia, ja ehkä osin jo senkin takia tunnen hassua aww-sympatiaa. Vähän kuin nuorempien sisaruksien herättämää suojelunhalua. Sellaista, että näillä ihmisillä on toiveita, odotuksia sun muuta sellaista tulevaisuuteensuuntautuneisuutta, jota minulla ei ole ollut vuosiin (jos koskaan), ja joka on hyvin haurasta ja osin naiiviakin, ja jota juuri siksi haluan varjella, vaikka se onkin perusteetonta (tuo tulevaisuuteensuuntautuneisuus siis) ja tuhoon tuomittua (ibid.). #

No jaa, ei tuo nyt ehkä sittenkään ollut kehua ensinkään. Kuulostaa pikemminkin kai alentuvalta, ja onkinhan se tietty sitä, mutta tämän positiivisempaa suhtautumista periaatteessa vieraisiin ihmisiin minulta lienee turha odottaa. Siis että ainut tapa, jonka tunnen, haluta toisille hyvää, on tätä tällaista kieroutunutta äitiyttä. Sen, mistä itsensä kokee riistetyksi, näkemistä toisissa, ja suojelemista itsensä maailmaa vasten kilveksi asettaen. Toisille lapsena olemisen tilaisuuden tarjoamista. #

(”Alentuva” on ihan väärin käytetty sana. Alentuvasti suhtautuminen tarkoittaa aivan päinvastaista kuin mitä sen pitäisi. Raamatussa sitä käytetään oikein, itsensä alentamisesta puhuttaessa. Samoin silloin, kun puhutaan alennustilasta tai johonkin alentumisesta. Mutta kun se adjektivoidaan, siitä tuleekin yhtäkkiä muka jotenkin itsensä ylentämistä suhteessa toiseen. Toisen koiran ikeniä tätä miellyttääkseen nuolemaan alentunut koira on alentuva koira, suhtautuu siis toiseen alentuen, ja mitä tuo ilmaisu muka siis kuitenkin on tarkoittavinaan? Että tämä alistumiseleen tekevä muka uskoo olevansa suhteessa toiseen ylempi.) #