Muistin hyvin pian eilisen kuuntelun aloitettuani, mistä tässä on kyse: täydellisestä passivoitumisesta. Tarkkaillaan kaikkea mielen sisältöä, mutta mihinkään ei reagoida eikä tarrauduta. ’Tarrautuminen’ on zenjargonia; sillä tarkoitetaan, että mieleen heräävää ajatusta ei jätetä sikseen, vaan siitä aletaan assosioida lisää asioita, ja sen kielellistyksestä lähtee liikkeelle kokonainen tarina tai vuoropuhelu itsen kanssa. Tätä siis pyritään välttämään, kun meditoidaan. #

Sitten huomasin taas kamppailevani saman vanhan kysymyksen kanssa: voiko mihinkään loppujen lopuksi todellakaan vaikuttaa? #

Meditaatiopassivoituessaan nimittäin huomaa pian istuvansa mielen elokuvateatterissa, jossa katsojalla ei ole kankaalla näkemiinsä tapahtumiin sen enempää vaikutusvaltaa kuin elokuvateatterin katsojalla näkemäänsä elokuvaan normaalistikaan. Kuvittelen mielessäni piktogrammi-ihmisen, jonka jalat ja kädet ovat päistään avoimet putket, joiden kautta ulkoa tulevat virtaukset kulkevat sisään, yhtyvät sisällä syntyneisiin virtauksiin ja kanavoituvat lopulta päähän, jossa ne heijastetaan projektorista kielellistäjä-minän silmän eteen kuvailtaviksi. Ennen tuota kuvailuvaihetta ’minua’ ei ole, ja kaikki mitä projektorista tulee — myös se, miten kehoni on kenties toiminut virtauksien matkatessa sen lävitse — on jo tapahtunut. #

Jos yritän palauttaa entisen minuuteni itselleen kuvitteleman vaikutusvallan, näen, kuinka muka_senkin_lähettämät käskyt tulevat tosiasiassa samalla tavalla jostain teatterin ulkopuolelta projektorin kautta kankaalle kuin muutkin mielensisällöt. Jos päätänkin, eli jos kuvittelenkin katsojana päättäväni vaikuttaa näkemääni jollain tapaa vain todistaakseni, että kykenen siihen, tämä päätöskin on jo tosiasiassa tehty; kun väitän (itselleni) kuvailevani tapahtumaa, jossa teatterissaistujaminä tekee päätöksen, kuvailen todellisuudessa silloinkin vain jotain, mitä näen kankaalla. Se on jo tapahtunut. #

Passivoituminen on toisaalta kuvaava sana ja toisaalta ei: toisaalta näin järkeilee ihminen (lapsi/aikuinen), joka kokee äärimmäiseen passiivisuuteen vetäytymisen turvalliseksi ratkaisuksi, ja se heijastuu myös enemmän tai vähemmän ulospäin käytöksen passivoitumisena. Toisaalta taas järkeilystä ei ole johdettavissa aktiivisuuden täydellistä pysähtymistä. Tietoisuus aktivoivien syiden alkuperästä ei lakkauta noita syitä; se lakkauttaa vain ne sisäsyntyiset syyt, jotka pohjautuvat väärään käsitykseen syiden alkuperästä, eli omista vaikutusmahdollisuuksista. #

Meditaatiossa sen sijaan on kyse täydestä passivoitumisesta. Siinä kuoletetaan kaikki aktiivisuus, jotta syiden alkuperä näkyisi kirkkaasti, ja lopulta tuon puhtauden tilan itsensä takia, sillä se on suurinta mitä on. #

Jäin myös miettimään, miten zen-opettavaisessa tarinassa meditoivan mestarin kävisi, jos hän joutuisi salamurhaajan yllättämäksi. Ollakseen meditaatiossaan täydellinen hänen tulisi kuolettaa absoluuttisesti kaikki tietoisuutensa eteen tulevat impulssit, ja siten myös vaaran merkit ja lähestyvät kuolema. Täydellisen meditaatiotilan saavuttamisen ja siinä kuolemankin uhalla pysymisen takia salamurhattu mestari ei kuitenkaan kuulosta itämaisen legendan mestarilta vaan pikemminkin juutalaiskristilliseltä marttyyrilta. #