Suomalaisessa päätöksenteossa, tai ainakin eduskunnassa pidetyissä puheissa tuntuu olevan vallalla seuraava meemi: ”A:n sallimisella voi olla sekä hyviä että huonoja seurauksia, joten on kannattavampaa kieltää A.” Tämän takia lainsäädäntötyö tuntuu olevan enimmäkseen vapauksien kannalta tuhoisaa: olemassaolevien vapauksien määrä jää vähenemättä ainoastaan silloin, kun jokin jo ennestäänkin kielletty päätetään pitää myös jatkossa kiellettynä (kun kielletyn A:n salliminen on jostain syystä tuotu eduskunnan uudelleen harkittavaksi). #

Suomalaisessa päätöksenteossa siis sen sijaan, että sallittaisiin hyvät seuraukset ja keskityttäisiin huonojen seurauksien minimointiin sen puitteissa, ammutaan mieluummin isolla tykillä sekä hyvät että huonot seuraukset pois päiväjärjestyksestä. Nämä päättäjät edustavat suomalaista stereotyyppiä, joka haluaa uskotella, ettei piittaa itseen kohdistuvasta ankeudesta, eli nielee väkivallan ja hyvästä paitsi jäämisen, koska minä-olen-tällainen-ja-minä-olen-selviytyjä (eli olen joskus menneisyydessä selviytynyt kaiken minuun kohdistuvan ankeuden nielemällä, ja siitä ylpistynyt). Sellaisesta mentaliteetista on helppo päätyä aina luomaan alistavia sääntöjä, joiden hinta on se, että jostain hyvästä jäädään paitsi. Koska sehän ei ole hinta eikä mikään. Purraan vain lisää hammasta. On tässä ennenkin pärjätty. #

Luulen tunnistavani tuon tyypin, koska olen sellainen itsekin. Minulla ei kuitenkaan olisi pokkaa mennä laatimaan siitä kumpuavia sääntöjä muille kuin itselleni. Itse asiassa päinvastoin, minusta minunlaiseni ankeat tyypit pitäisi pitää mahdollisimman loitolla lainsäädäntötyöstä. Voisin tietysti väittää, että tekisin toisin, koska tiedostan tämän, mutta eihän se niin mene. Ei minulla mitään muutakaan ole mistä ponnistaa, ja niinpä päätyisin kuitenkin yhtä idiottimaiseksi rajoitteiden pykääjäksi sen sijaan, että rakentaisin mahdollisuuksien, vapauksien ja hyvän varaan. #