Ja kas, löydän itseni jälleen terapiasta vietettyäni viikon psykiatrisen sairaalan osastolla. Sen verran surkeaa rämpyilyä tämä taas on, ettei voi liian pian loppua. #

Eilen tempaisin oikein kunnon kahviöverit. Sen verran on tuota juoppouden rasitetta molemmilta sukuhaaroilta periytynyt, että tuntuu luontevalta kaataa kannullinen nestettä kurkusta alas siinä toivossa, että kurjuuden keskelle edes pikkuisen valonkipinää pilkahtaisi. Liika on kuitenkin aina liikaa, ja vietinkin sitten eilen koko illan, tai tarkemmin sanoen tunnit puoleltapäivin puolilleöin, hiipivän kauhun ja vainoharhaisuuden kourissa. #

Siltikin pidän kahvia, joka on stimulantti, itselleni parempana päihteenä kuin alkoholia, joka on depressantti, sillä olen jo luontojanikin patologisesti lamaantuvainen – vietinhän nyt tuon jakson P2:llakin isolta osin juuri siksi, etten enää jaksanut pitää huolta edes peruselintoiminnoistani. Siksi onkin tavallaan varsin järkevää, että lääkitykseenikin lisättiin heti pirin sukulaista. #

En nyt kylläkään ainakaan vielä voi väittää huomanneeni Voxralla olleen isommin mitään vaikutuksia, mutta toki ihan objektiivisesti tarkastellen olen nyt kuitenkin huomattavasti toimintakykyisempi kuin ennen lääkkeen aloitusta. Esimerkiksi siis syödä ei tee edelleenkään mieli, mutta nyt sentään kykenen taas pakottamaan itseni siihen riittävän säännöllisesti, etten enää laihdu tahtiin 1,5 kiloa viikossa. Kaipa se jostain kertoo. #