Ken kynnön takana kulkevi

Olen saanut paljon kummallisia takaumia lapsuudesta viime kuukausina. Pääasiassa öisin, mutta valveillakin välillä tulee yhtäkkiä mieleen joku tilanne, näky tai varsinkin haju, joka johonkin tilanteeseen liittyi. Taitavat olla pääosin jolleivät yksinomaan kouluun, ala-asteaikaan liittyviä. Ihan ensimmäisiin luokkiin ja ensimmäisiin koulupäiviin. #

Aiemminkin olen nähnyt sellaisia, mutta niissä keskeistä oli musertava tunne siitä, että edessä on taas 9-12 vuotta koulua ennen kuin saan vapauteni takaisin, kun kerta olen jostain syystä joutunut aloittamaan alusta. Näissä nykyisissä keskeistä on sen sijaan suru. En ole ihan varma mitä surua se on. #

Siitä kuitenkin olen, etten ole vuosiin, jos koskaan, tuntenut elämää näin tyhjäksi kuin nyt. Taikka ”tuntea” on kyllä väärä verbi, (lääkkeiden) luojan kiitos en tunne sitä, vaan olen vain melkein joka hetki… (vaikea välttää tuntemiseen liittyviä adjektiiveja) täpötäynnä tietoisuutta kaiken turhuudesta, huonoudesta, merkityksettömyydestä ja vastenmielisyydestä tympeydestä. #

Sen välttely käy jo, sanaleikkiä käyttääkseni, työstä. #

Ja vältellä pitää, koska hetkittäin tiedostamisen painavuus uhkaa jo murtaa tuon synteettisen turtumuksen. Sitten saankin pitkästä aikaa paeta pelkän tyhjyyden sijasta sen tajuamisen luonnollisesti herättämää tunteen kammottavuutta, pohjatonta surua. #

Tai no, ei surukaan nyt niin sietämätöntä ole, onpahan vaan hiukan kiusallista koettavaa ihmisten ilmoilla. #

Tunnen olevani niin kuollut kuin vain elävä voi olla. #

Mutta ei se mitään! Keksinpä nimittäin tänään seuraavan viisauden: #

Kuolleet ovat kuolemattomia. #

Piditkö lukemastasi? Paiskaa bitcoinilla!