Kuolema Niilillä on ITV:n Poirot-tuotannoista onnistuneimpia. Yksi syy siihen on varmaankin se, että siinä on karrikoitu hahmoja vahvasti, mutta hiuskarvan vähemmän kuin teatterissa, juuri televisioon sopivasti. (Eikä homoja tms. alkuperäismateriaalista räikeästi poikkeavaa ole ripoteltu sekaan liikaa.) Tosin siitäkin huolimatta ainakin minunlaiseni asosiaalin on vaikea pysyä kartalla kaikista naishahmoista. Arvatenkin se on Christien jo alunalkujaan tekemä moka, yritys tehdä heinäsuovasta tuuhea neulojen kätkemiseksi mahdollisimman hyvin. #
Vähemmänkin karrikoidut Poirot-jaksot voivat olla hyviä, mutta realismi ei yleisesti ottaen ole näiden tarinoiden vahvuus. Pikemminkin niiden epäuskottavuudet tuppaavat korostumaan, jos puitteet muutoin ovat luonnolliset. Ja jokaisen johdonmukaisuudella ihmisten toiminnan purkamiseen perustuvan hahmon (kuten Poirot, Holmes jne.) ympärille rakennetut tarinat sisältävät määritelmällisesti ainakin tuon räikeän fiktiivisen ominaisuuden. #
Kiinnostaisi lukea aikalaiskritiikkiä Christien Poirot-tarinoista. Niiden ilmeinen raison d’être tuntuisi olevan julkisivun ja sen taakse kätkeytyvän yksityiselämän välisen jännitteen laukaisu. Jokainen tarina noudattaa samaa kaavaa: tapahtuma tai tapahtumat esitetään kahteen kertaan, ja niiden välissä Poirot porautuu ensimmäisen esityksen (julkisivu) lävitse, jotta meille voitaisiin lopuksi esittää toinen (yksityinen). #
En ole lukenut montakaan Poirot-kirjaa, joten en tiedä onko tämä vain televisiosarjojen luoma vaikutelma. Jos se kuitenkin on kirjoissa yhtä ilmeistä, en voi olla ajattelematta, että kyse on Christien passiivis-aggressiivisesta tavasta käsitellä omassa kokemuspiirissään häntä ärsyttänyttä ilmiötä: teeskenteleväistä julkisivua, jonka alle voisi piilottaa vaikka murhia. #
Siksi ajattelen, että kyse voi hyvinkin olla laajemmasta tuon ajan (yläluokkaisen Englannin) ilmiöstä, jolloin Christien modus operandin on ollut pakko harata ainakin joitain kriitikoita vastakarvaan. Niitä, jotka syystä tai toisesta pitivät teeskenteleväisiä julkisivuja puolustamisen arvoisina. Ja sellaisia kritiikkejä olisi hauska lukea. #
(Kuolema Niilillä poistuu tätä kirjoittaessani Areenalta kahden viikon päästä.) #
Minäkään en ole lukenut monta Poirot’ta (nelisen?), mutta olen jotenkin tuntevinani, että Hastings suhtautuu kirjoissa paljon suoremmalla huumorilla Poirot’hon. Saattaa sanoa suoraan aika räkeitäkin havaintoja neuroottisen kumppaninsa puuhista. Sarjassa tosin David Suchet on kaiken keskipiste, joten Hastings jää pakostakin sivuhenkilöksi.
Hassua muuten, kun näitä Poirot-juttuja katselee ehkä viidettä kertaa, alkaa huomata jo aika pieniäkin juttuja. Jos aiemmin kiinnitin huomiota Poirot’n hahmon muuttumiseen vuosikymmenten saatossa, nyt alan nähdä psykologisia muutoksia myös Hastingsissa. Lempipuuhaani on myös bongailla, keiden teiteilijoiden teoksista on otettu vaikutteita kartanoiden seinillä oleviin maalauksiin.
(Ja kyllä, ne naiset näyttävät aina kaikki ihan samalta.)
Minun suosikkihahmoni on Philip Jacksonin esittämä Japp. Se on niin loistava vastapaino Poirot’lle, ja näiden kahden suhde on samalla kuitenkin vähemmän kilvoitteleva ja enemmän molemminpuolisesti toista arvostava kuin vaikkapa Sherlock Holmesin ja Lestraden suhde (jossa dynamiikan lähtökohta on sama, mutta tasapaino puuttuu). Jackson on lisäksi olemukseltaan yhtäaikaisesti jotenkin kova ja samalla kuitenkin niin luppana, ilmeisesti sellainen on minusta vetoavaa.