En ole aina halunnut kuolla, mutta sen verran monta vuotta jo, että on vaikea muistaa mitään muuta asiaintilaa. Elämän ilonaiheet ovat vähäisiä sen murheiden rinnalla, kirppupeliä keskitysleirillä. Mistään saavutuksista en ole koskaan perustanut, eivätkä pienet ilot skaalaudu isoiksi, vaan asiat muuttuvat isoksi tullessa joko merkityksettömiksi tai sitten juuri merkityksellisyytensä takia ahdistusta aiheuttaviksi selviytymistehtäviksi, jollaisia ei ole mitään syytä itselleen toivoa. #

Amerikkalaisessa elokuvassa tässä olisi värilinssin läpi kuvattu kohtaus, jossa sanattoman laulun soidessa lapset pyörivät hidastetussa kuvassa leikkipuiston karusellissa syksyn lehtien lakastuessa ympärillä ja tummien pilvien kerääntyessä taivaalle. Tuuli heiluttaa tummiin pukeutuneen kertojahahmon takkia ja hiuksia samalla, kun tämän dollyzoomattu haikea olemus on kertovinaan lapsille: ”Nauttikaa riemustanne, sillä siinä on kaikki mitä koskaan tulette saamaan, kohta olette aikuisia ja peritte vain tämän synkän maiseman, josta mitään yhtä suurta ilonaihetta ette enää löydä.” #