Viime vuoden keväällä, eron jälkeisissä, tavallistakin voimakkaamissa ”millään ei ole mitään väliä” -tiloissa kokeilin monenlaisia ryhmäliikuntoja: body pumppia, spinningiä jne. Ne olivat kaikki ihan hauskoja tavallaan, mutta ainut mikä jäi pysyväksi oli harrastelijaporukan kertaviikkoinen sähly, johon pääsin sattumalta, suhteilla. Siellä olenkin sitten kulkenut tunnollisesti, vissiin jokaikinen kerta kun se on mukana ollessani järjestetty. #

Tätä ennen olin viimeksi pelannut sählyä liioittelematta varmaan noin 20 vuotta sitten, peruskoulussa, enkä edes silloin ollut kuin korkeintaan keskitasoa, ja nykyiset taitoni ovat sen mukaiset. Mutta tuo porukka on onnekseni semmoinen, että tasoa on laidasta laitaan, ja vaikka siellä taitaviakin suorituksia arvostetaan, kunnon kämmäilystä saavat kaikki, yleensä myös kämmääjä itse, paljon enemmän hupia. #

Joukkuepelaaminen on tietysti tavallaan ristiriidassa perinpohjaisen epäsosiaalisuuteni kanssa, mutta luullakseni olen kyllä ihan kohtalainen joukkuepelaaja. Sen sijaan olen kyllä kamppaillut, ja kamppailen yhä, ryhmäytymiskammoni kanssa. Kun alan uskoa, että jokin porukka hyväksyy minut osakseen, se laukaisee päässäni reaktion, jonka veikkaan olevan päinvastainen kuin minua sosiaalisemmilla ihmisillä: uskoisin, että epä-epäsosiaaliset ihmiset pelkäävät tuota hyväksytyksi tulemista vaille jäämistä, siis ulkopuoliseksi jäämisen tunnetta. #

Minä sen sijaan kauhistun tuosta hyväksytyksi tulemisen uhasta, ja useimmissa elämäni tällaisissa tilanteissa olen sen havaitessani tietoisesti väistänyt sitä, hakeutunut tarkoituksella pois, ulkopuolisuuteen. #

Luonnollinen veikkaus tämän syystä olisi varmaan, että pelkään kuitenkin pohjimmiltani sitä ulkopuoliseksi jätetyksi tulemista, ja valitsen siksi sen ulkopuolisuuden itse. Välttäisin siis tällä teknisellä kikalla sen, että ryhmä jättää minut ulkopuolelleen. Ihan niin tarkkaan en omia syvimpiä vaikuttimiani tunne, että voisin kieltää tuon selityksen kokonaan, mutta sen verran kuitenkin, että tunnistan itsessäni jotain, minkä selitysvoimaan uskon enemmän: Homo socialiksen jyrkän halveksumisen. #

Uskon joka solullani, ja järkeäkin enemmän tunteillani, että ihminen osana ryhmää on vähemmän kuin sama ihminen yksinään. Ryhmät kyllä kykenevät enempään kuin sama määrä ihmisiä toisistaan irrallisina, mutta tämä joukkovoima saavutetaan yksilön kustannuksella. Ainakin tämän inflaation, ja siitä seuraavan massiivisen itsehalveksunnan uhka minua ryhmäytymisessä kauhistuttaa, valtavasti. #

Sählyn korkeintaan tunti kerran viikossa -tahti on tällä kertaa helpottanut tuon kammon sietämistä, siinä tulee ikään kuin hiljalleen hengiltä keitetyksi. En ole ihan varma, olenko vieläkään ryhmäytynyt täysin, mutta tällä kertaa olen ainakin tehnyt poikkeuksen siinä, että en ole tietoisesti lähtenyt ryhmäytymisen uhatessa pakoon, takaisin ulkopuolisuuden suuntaan. Sekin on laskettava tuon porukan ansioksi: siellä pelatessa on vain niin hauskaa. #

Mutta kammosta en siis vielä ole tässäkään tilanteessa kokonaan päässyt. Ja vaikka minulla onkin pelatessa aina hauskaa, tunnen aina oloni lievästi helpottuneeksi, kun sählyä ei jostain syystä olekaan. #