Masennukseni on jotenkin kummasti kytköksissä iltaan ja yöhön. Se on niin kuin olisin aiemmin uskonut keijuun, joka vierailee nukkuessani tuoden lisää motivaatiota ja elämänhalua, ja sitten kun on valvonut muutaman yön ja nähnyt, ettei mitään keijua olekaan, pimeät vuorokaudenajat muuttuvat kammottavaksi hengettömäksi tyhjiöksi, joka vain syö voimavaroja muistuttamalla pois menneestä hyvästä hengettärestä. En haluaisi nukkua, koska sitten mitään elämää ei ole enää jäljellä, mutta toisaalta on sitäkin kammottavampaa kulkea ulkona ja nähdä, että mitään elämää ei todellakaan ole jäljellä. #

Pahinta on yksinäisyys. Vaikka voisin lähteä ja päästä minne tahansa, ei missään ole ketään, joka voisi tälle mitään. Minulla on läheisiä, ei siitä ole kyse; kyse on siitä, etten pysty siirtämään tätä tuskaa kenenkään muun kannettavaksi, vaikka kuinka yrittäisin. Kuvittelisin, että jotain parantumatonta fyysistä sairautta kantava tuntee samanlaista: ei ole ketään joka voisi auttaa, vain minä yksin koko maailmassa olen tämän asian kanssa enkä koskaan enää tule saamaan siltä rauhaa ennen kuin kuolen. #

Eikä se ole vain ”ei ketään”, vaan myös ”ei mitään”: sen lisäksi, etten voi turvautua keneenkään toiseen, en voi turvautua myöskään itseeni, koska minulla ei ole mitään keinoa ottaa tätä asiaa itsestäni pois. Mikään ei voi lohduttaa, koska mikään miellyttävä ei ole asian kanssa yhteismitallinen. Heti kun miellyttävä loppuu, sen alle hetkeksi peittynyt asia paljastuu jälleen. #