Dokus Pokus

Siirsin tässä viime viikolla vanhoja valokuvia rompuilta tietokoneelle, ja siinä huomasin kuinka kameralla harjoittamani arjen dokumentointi on romahtanut murto-osaan aiemmasta. Järkkäriä nyt ei viitsisi kaivaa joka kerta esiin, mutta puhelimessa on kamera, joskin käytettävyydeltään aika kökkö sellainen. Pitäisi jatkuvasti kuvata kaikkea sillä ensimmäisen digikameransa saaneen innolla (”Hei, otanpa kuvan vasemmasta kädestäni! Sekään ei nyt maksa mitään!”), koska yksinkertaisesti mitä enemmän kuvia on, sitä paremmin niiden avulla saa nykyajasta tuntuman taas vuosien päästä. #

Toki huonona puolena on, että joutuu häpeämään omaa olemustaan, jos sattui olemaan erityisen tyylitön tai ruma ajanjakso. Niin kuin minä olin silloin vuosia sitten melkoisen kolho nörttikuikelo. (Laittaisin kyllä tähän muuten esimerkkikuvan, mutta pitäisi olla vertailukohteeksi toinen, nyttemmin otettu, jotta tarkoittamani ero näkyisi.) (BDI-lomakkeen ulkonäkökäsityskysymyksessä mennään vain huonompaan suuntaan: ”Ulkonäköni ei ole muuttunut”, ”Pelkään että näytän rumalta”, ”Olen suohirviö”. Missä ”Näytän aina vain paremmalta” -vaihtoehto?) #

Samoin pitäisi suhtautua tähän kirjoittamiseen. Dokumentoida niitä arjen mitättömyyksiä juuri ihan mitä varten aikoinaan tämän kirjoittelun aloitin. Ei siksi, että ne ketään kiinnostaisivat nyt, mutta siksi, että itsestä on hyvä voida vuosien päästä tutkailla muistin vajavuuden takia lähes kokonaan kadotettuja nyansseja. Tai ei siihen minun muistillani edes vuosia tarvita, jo parin päivän päästä olen taas unohtanut nämäkin ajatukset. #

Piditkö lukemastasi? Paiskaa bitcoinilla!