Ärsyttää, että nykyisin kaikissa tiededokumenteissakin pitää olla joku päähenkilö. Tässä pohja, jolle tiededokumenttiohjelmien lyhyet kuvaukset nykyisin kirjoitetaan: #

”Otsikko. Mielenkiintoinen aihe. SE-JA-SE tutkii/tarkastelee/lähtee selvittämään, mitä/miksi/miten-sivulause.” #

Tuo SE-JA-SE on minulle punainen vaate. Vaikka kuinka mielenkiintoinen aihe olisi kyseessä, SE-JA-SE-virke on melko varma tae siitä että en pysty katselemaan dokumenttia. #

Kertojaäänessä ei ole mitään pahaa, kertojiahan dokumenteissa on ollut iät ja ajat, ja kertojia dokumenteissa tarvitaan. Mutta kertoja on pelkkä ääni ja nimi lopputeksteissä (tai korkeintaan alkuteksteissä). Nämä nykyiset SE-JA-SE -tutkistelijat sen sijaan nostetaan dokkareissaan typerästi jalustalle. Ei minua kiinnosta mitä joku SE-JA-SE ohjelman aikana saa selville, minua kiinnostaa vain se mitä siitä aiheesta tiedetään. En kaipaa jonkun muun oppimistapahtumaa naamaani lusikoitavaksi (”OOH! AAH! IHANKO TOTTA! USKOMATONTA! ENPÄ OLISI IKINÄ ARVANNUT! VAU!”)! #

Tämä johdantona sille, että katselin tuossa äsken Areenalta Tuholaiset uhkaavat -dokumenttisarjan ensimmäisen osan. Tämänkin ohjelman kuvaus pelotteli ”SE-JA-SE tarkastelee” -pelleilyllä, mutta todellisuudessa siinä mainittu tiedekirjailija oli ainakin vielä tässä jaksossa vain yksi naama muiden haastateltujen joukossa, ei siis sellainen SE-JA-SE -namusetä joka katsoo syvälle kameran silmiin, ja tarttuu lähmäkäpälillään katsojaan viedäkseen tämän mukanaan ja tehdäkseen tälle oppimistapahtumatemput. #

Huomatkaa, että henkilökohtaiset dokumentit ovat asia erikseen, tai ainakin voivat olla. Niissä onnistuminen riippuu siitä, onko aihe päähenkilölle riittävän henkilökohtainen, jotta henkilökohtainen ote on perusteltua. Tästä hyvä esimerkki oli erinomainen Kuulostanko homolta?, jossa David Thorpe selvittelee suhdettaan omaan äänenkäyttöönsä. Tämän kaltaisessa, hyvässä henkilökohtaisessa dokumentissa saatetaan jopa kyetä kohoamaan sen henkilökohtaisuuden yläpuolelle, eli katsoja saa siitä irti jotain yleistä tai omakohtaista, vaikkei tällä suoranaista kokemusta päähenkilön henkilökohtaisesta aiheesta olisikaan. Se ei kuitenkaan ole edellytys henkilökohtaisen dokumentin hyvyydelle, vaan tällainen dokumentti voi myös olla katsojalle puhtaasti viihdyttävää katseltavaa, jos omaa kosketuspintaa aiheeseen ei ole. #

Luonnollisestikaan päähenkilöttömyys ei myöskään sitten ole tae dokumentin onnistumiselle. Tästä esimerkiksi otan Venäläisen vankilan arki -dokumentin. Luulen, että useimpia meistä, joita tuo aihe kiinnostaa, dokumentti houkuttelee siksi, että olisi mielenkiintoista nähdä onko Vankila 56 niin väkivaltainen ja kovakurinen paikka kuin millaisia mielikuvia ”venäläinen vankila vaarallisille murhamiehille” herättelee. Mutta dokumentti ei vastaa tähän toiveeseen, vaan tyytyy lähinnä esittelemään muutamien asukkien taustoja. Vaikka fyysisesti vankilassa ollaankin, siellä asumisen todellisuudesta ei paljasteta juuri mitään enempää kuin mitä veikkaisin virallisista asiakirjoista selviävän. Vankien keskinäisistä raiskauksista puhutaan vähän, muutama pahoinpitely ja ankara kuri mainitaan, mutta mitään sen pahempaa ei paljasteta. #

Itsemurhien kaltaisista paljastetuista seikoista on kyllä aistittavissa, että arjen todellisuus on jotain ennakkokäsityksieni kaltaista. Siksi ohjelmasta jää vaikutelma, että dokumentintekijät eivät ole päässeet käsiksi siihen, mitä ovat lähteneet hakemaan — kenties siksi, ettei heidän ole vankila- ja muiden venäläisviranomaisten toimesta sallittu. #

Mutta olisi se huonompikin voinut olla: se olisi voinut olla ”SE-JA-SE lähtee selvittämään miten elävät vangit, jotka ovat murhanneet yhteensä yli 800 ihmistä” (ja epäonnistuu siinä, mutta AH NIITÄ OPPIMISTAPAHTUMIA!). #

Piditkö lukemastasi? Paiskaa bitcoinilla!