Teini-ikäni olin ikään kuin zen. Aina kun luen zenistä, tunnistan sen välähdyksinä, muistikuvina, siitä millainen itse olin, miten ajattelin. Sellainen vahva tunne siitä, että olen vapaa tästä maailmasta/tässä maailmassa, täysin sen ulottumattomissa tai toisaalta täysin yhtä sen kanssa. Että mitään ”minua” ei ole, eikä siksi mikään mitä tapahtuu voi todellisuudessa vahingoittaa ”minua”. #

Kykenin myös kohtalaisen helposti karkottamaan melkein minkä tahansa ahdistuksen yksinkertaisesti palauttamalla itseni nykyhetkeen, koska vain nykyhetki (se, mitä juuri nyt aistin ympärilläni) tuntui todelliselta, ja ahdistuksenaihe oli aina vain jotain, mitä mieleni ennakoi. Ahdistuksenaiheen todellisuudentuntuisuus ei siis riippunut yhtään siitä miten todennäköistä sen tapahtuminen ns. oikeasti oli, sillä en kyennyt aistimaan sitä käsin, silmin, korvin tai nenin. Ero näiden kahden maailman välillä oli niin räikeä, etten yksinkertaisesti kyennyt uskomaan mielensisältöihin loputtomiin. #

Ahdistuksen ja masennuksen ongelmallisuus oli minulle lähes täysin vierasta. Vahingoittumattomuuteni takia tunsin kykeneväni melkeinpä mihin tahansa, eikä toisaalta sillä, mihin en ehkä uskonut kykeneväni, ollut silläkään paljon mitään merkitystä. Sellainen ylivoimaisuuden tunne on kai kohtalaisen tavallista niin nuorilla ihmisillä, ainakin miehillä, mutta en tiedä onko se kaikilla samalla tavalla ankkuroitu filosofiaan. #

Selvästikään en kuitenkaan todellisuudessa ollut niin kaikkivoipainen kuin uskoin olevani. Yhtäältä voisi sanoa, että loppujen lopuksi oli sittenkin paljon tilanteita, joissa en kyennyt erottamaan kuuta siihen osoittavasta sormesta, eli torjumaan kaikkia ahdistusta aiheuttaneita mielensisältöjä epätodellisina. Toisaalta aloin kahtakymppiä lähestyessäni myös hyvin tietoisesti purkaa tuota filosofiaani. Ajattelin, että koska olen kaikkivoipa, minun pitäisi pystyä myös hajottamaan filosofiani kaikkivoipuuteni siitä kärsimättä. Se saattoi olla erehdys: mikäli juuri tuo filosofia oli kaikkivoipuuteni perusta, sen purkamisen täytyi luonnollisesti johtaa myös kaikkivoipuuteni katoamiseen. #

Niin en joka tapauksessa silloin todellakaan uskonut, vaan luotin enemmän kaikkivoipaisuuden tunteeseeni, joka mielessäni oli enemmän tai vähemmän irrallaan filosofiastani (joka vielä silloin oli paljolti tiedostamatonta, tai ainakin paljon vähemmän käsitteiksi pukemaani kuin nyt). Kyse oli osaltaan kyvykkyyteni koettelusta ja itselleni todistelusta. Merkittävämpi syy oli kuitenkin se, että filosofinen perustani seisoi senhetkisessä elämäntilanteessa kaikkivoipuuteni tiellä: filosofiani takia en kyennyt ymmärtämään ahdistuksen ongelmallisuutta, ja uskoin, että opittuani ymmärtämään sitä kykenisin paremmin auttamaan minulle läheistä ihmistä, jolle ahdistus oli ilmiselvästi suuri ongelma. #

Varjo muurin poikki Muutamassa vuodessa onnistuin tavoitteeni ensimmäisessä puoliskossa, erinomaisesti: tulin toden totta ymmärtämään ahdistuksen ja masennuksen ongelmallisuuden. Tavoitteen jälkimmäinen puolisko — tie ulos näistä ongelmista — sen sijaan on minulta yhä hukassa. Olen nyt 36-vuotias. #

Tavallaanhan sen pitäisi olla hyvin yksinkertaista: rakentaisin tuon aiemman, zeniläistä vahvasti muistuttavan filosofiani uudestaan. Tällä kertaa lisäisin siihen reunahuomautuksena sen, että kaikkivoipuus ei ole ”minun” ominaisuuteni, filosofiasta irrallaan, vaan vain siihen perustuva. Kaikkivoipaisuus ei siis ole pysyvä ominaisuuteni, vaan kussakin hetkessä saavutettavissa ainoastaan sikäli kuin kykenen soveltamaan filosofiaani, sulautumaan hetkeen, palaamaan tyhjyyteen. #

Käytännössähän tuota yksinkertaista reseptiä on kuitenkin tietysti äärimmäisen vaikea toteuttaa. Nuorena se oli vain ikään kuin tipahtanut syliini kypsän omenan lailla (tai tapahtuneen valossa ehkä pikemminkin raakileen lailla), ilman mitään ponnisteluita. Nyt se pitäisi saavuttaa tietoisella pyrkimyksellä, yrityksellä, ponnistelulla, harjoittelulla (kunnes se taas tapahtuu kuin itsestään, ponnistelutta). #

Se ei kuitenkaan ole este, vaan pelkkä hidaste. Este sen sijaan on se, että hajotushankkeeni onnistuttua opin, että aiemmin niin luonnolliselta tuntunut erottelu aistieni tuottaman ”todellisen” ja mieleni tuottamien asioiden välillä on loppujen lopuksi täysin keinotekoinen. Ei siis tosiasiassa ole objektiivista oikeaa ja väärää, kun vertailtavana ovat vain tämän hetken aistisisältöä todellisena pitävä ajattelija ja mielensä sisältöihin sen lisäksi uskova ajattelija. Valaistuneen ja valaistumattoman välillä ei ole muuta kuin pragmaattinen ero: mielensisältöä todellisena pitävän on huomattavasti vaikeampi torjua siitä kumpuavaa ahdistusta kuin sellaisen, joka ei usko mielensisältöjen olevan todellisuutta. #

Mikä oikeus minulla näin ollen on hylätä mielensisältöjeni todellisuus? #

Huomaan haluavani oikeutuksen, koska jos hylkään mielensisältöni todellisuuden ilman objektiivista perustelua, minusta tuntuu, että mitätöin sillä niiden kärsimyksen, jotka eivät sitä hylkää. Ja nyt minulle hyvin perustavanlaatuinen oivallus (jonka saavutin vasta filosofiani purkamisen myötä): mielensisältöjen hylkäämättä jättäminen ei todellakaan aina ole ihmisen valinta, vaan hylkääminen on tosiaankin hyvin vaikeaa (kuten yllä kuvasin), ja, mikä pahinta, joillekuille kenties jopa täysin mahdotonta heistä itsestään riippumattomista syistä! #

Jos siis minä päätän, että vain tässä hetkessä aistimani on totta, se on sama kuin jakaisin ihmiset hirvittävällä tavalla kahteen kastiin: niihin, jotka voivat pelastua, ja niihin, jotka ovat pelastuksen ulkopuolella. #

Siinä on ikään kuin pähkinänkuoressa syy sille, miksi olen (edelleen) masentunut: tuollainen jako tuntuu minusta aivan liian julmalta. Teknisesti voisin siis pelastaa itseni, tai ainakin yrittää sitä, mutta sen merkitys, seuraus, hinta on liian hirvittävä, että voisin siihen suostua. Pelastuksen, minkä tahansa sellaisen, on minusta oltava kenen tahansa saavutettavissa, joten sen on perustuttava johonkin objektiiviseen. Jos ei ole mitään objektiivista, jonka pohjalta kahdesta todellisuudesta on edes periaatteessa mahdollista valita oikea, pelastuminen on arpajaiset. #

Muokkaukset

  1. ”se on tosiaankin hyvin vaikeaa” → ”hylkääminen on tosiaankin hyvin vaikeaa” #

  2. Vähemmän žižekiä (ikään kuin) #

  3. ”merkittävä määrä” → ”paljon” #