Teoriani mukaan on kahdenlaisia poikia: sellaisia, jotka haluavat astronomiksi, ja sellaisia, jotka haluavat astronautiksi. Astronomi, tai vaikka paleontologi, saa tutkia kaikkia ällistyttäviä asioita täysin turvallisesta paikasta. #
Alan Grant elokuvassa Jurassic Park III (suomennos omani) #
Teoriani mukaan on kahdenlaisia poikia: sellaisia, jotka arvostavat lähinnä kokemuksen kautta hankittavissa olevaa tietoa, sekä sellaisia, jotka arvostavat lähinnä järkeiltävissä olevaa tietoa. #
Minä edustan jälkimmäistä ryhmää. Ideaalimaailmani on matemaatikon ideaalimaailma: siinä minussa itsessäni on jokin yksi lähtökohta-aksiooma, josta kaikki muu maailmaa koskeva tieto voidaan viime kädessä johtaa. #
Tämä kumpuaa turvallisuushakuisuudesta, kuten Grantin astronomilla. Turvallisuushakuisuus puolestaan on kytköksissä herkkyyteen, näin kuvittelen. Ne eivät kuitenkaan ole yksi ja sama: veikkaan, että ihminen voi syntyä herkäksi, turvallisuushakuiseksi tai sitten molempia. Veikkaan myös, että tyypillisimmin turvallisuushakuiseksi ei synnytä, vaan ihminen syntyy herkäksi, ja riippuen siitä kuinka ympäristö häntä sen ominaisuutensa kanssa kohtelee, hänestä joko tulee turvallisuushakuinen tai sitten ei. #
Herkkä mutta vähemmän turvallisuushakuinen lienee optimiyhdistelmä, mutta sellaiseksi kasvaminen vaatii ympäristöltä paljon. Herkästä ja siihen tarpeeseen vähemmän vastanneessa ympäristössä kasvaneesta tulee turvallisuushakuinen. Itse herkkyys säilyy molemmissa tapauksissa. #
Vähempi synnynnäinen herkkyys altistaa vähemmän turvallisuushakuisuudelle, ja samalla enemmän kokemusperäisen tiedon arvostamiselle. Järkeillen hankittu tieto tuntuu silloin ehkä jotenkin liian… kevyeltä, todellisuudesta irralliselta, teoreettiselta ollakseen mitenkään oikeasti tärkeää, merkityksellistä. Tiedosta täytyy saada voimakkaampia, kokemusperäisiä elämyksiä. (Spekuloin, koska tästä minulla ei ole kokemusta.) #
Molemmilla lähestymistavoilla, astronomin ja astronautin, on tietysti käyttönsä, ja niitä olisi vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin asettaa mihinkään keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. #
Minä kuitenkin tunnen omasta teoreettisuudestani huonommuutta. Välittömin intuitiivinen selitykseni sille oli, että kuvittelen (tai tunnen) teoreettisen ihmisen pärjäävän maailmassa kokemushakuista huonommin. Konkretiasta irrallinen ihminen assosioituu mielessäni nykyajan uusavuttomiin, jotka ovat minusta myös järjellä ajatellen useinkin surkuhupaisia, sääliteltäviä olentoja, jollainen en itse tietenkään halua olla. #
Keksin kuitenkin heti vastaselitykseksi, että itse asiassa nykymaailmassa tällainen ihminen voi luultavasti pärjätä jokseenkin yhtä hyvin kuin käytännöllinen ihminen, koska itselle vieraat käytännön työt voi ulkoistaa. Se tietysti riippuu jonkin verran tulotasosta, mutta jopa minäkin köyhimys ostan esimerkiksi pyöräni huollon palveluna. Ja tässä pärjäämiseroa tasoittaa se, että teoreettista tietoa taitavasti omaksuvat voivat kai helpommin kouluttautua enemmän ja hankkia tuon korkeamman tulotason, jonka ostovoimalla omaa konkretiakyvyttömyyttään paikata. Sekin on tapa selviytyä maailmassa, erilainen vain kuin jos konkretiasta vastaisi pelkästään itse. #
Huonommuudentunteeni selittyykin sen sijaan varmaan juuri tähän konkretian ostamiseen liittyvällä muista ihmisistä riippumattomuuden menetyksellä. Konkretiakykenevyys ei siis ole minulle itsessään ihmisen arvokkuuden mittari, eikä se, pärjääkö ihminen maailmassa kuinka hyvin, vaan ratkaisevaa on se, pärjääkö ihminen maailmassa omin avuin. #
Jossain määrin tietysti jokainen arvostaa riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, mutta minulla siinä on yksi äärimmäisyysrakkauteni kohteista: ideaali-ihmiseni pärjää maailmassa vaikka ypöyksin. Sellaiseen tavoitteeseen pääsemiseksi järkeilytaipumus on huono väline. Vaikka se onkin oikea työkalu ideaalimaailmassa, jossa kaikki tieto on itsenäisesti omasta itsestä loogisesti johdettavissa, se on väärä työkalu tässä todellisessa, ei-ideaalissa maailmassa, jossa ihminen ypöyksinään kaikesta selviytyäkseen tarvitsisi ensisijaisesti juuri kokemuksen kautta hankittua tietoa. #